Tarinani

Kerron sinulle hiukan itsestäni.

Olen Marjaana, matemaattisten aineiden opettaja ja 5 lapsen äiti.

Olen aina halunnut olla äiti, mahdollistaa lapsilleni ydinperheen ja hyvän elämän.Oma lapsuuteni oli rikkinäinen ja sitä en omilleni halunnut.

Vuonna 2007 elämä näytti vihdoin mahtavalta, unelmalta. Olimme ostaneet omakotitalon, jota laajensimme ja remontoimme. Odotin viidettä lastamme, jonka oli määrä syntyä parin kuukauden sisällä. Elämää varjosti äitini rintasyöpä, mutta uskoin hänen selviytyvän voittajana.

Yhtenä keväisenä iltapäivänä mieheni tuli töistä kotiin ja vei lapset ulos, jotta sain laitettua ruoan rauhassa. Hän oli aivan mahtava, rakastava isä. Hetken kuluttua tyttö tuli vapisten sisälle ja kertoi, että iskällä on joku hätä. Ryntäsin ulos ja näin mieheni makaamassa sinisenä maassa. Ambulanssi tuli ja äitini saapui katsomaan lapsia. Pääsimme sairaalaan ja syyksi paljastui aortan repeämä. Mieheni selvisi leikkauksesta ja oli pirteä seuraavana päivänä. Illalla hän kuitenkin tuupertui keuhkoveritulpan seurauksena ja menehtyi seuraavana päivänä.

Maailmani romahti – elin täydellisessä sumussa. Tuntui, että minulta vietiin kerralla kaikki.

 Äitini oli tukenani ja auttoi. Hänen syöpänsä kuitenkin uusiutui entistä pahempana ja hän menehtyi 4 vuoden kuluttua.

Tässä kohtaa elämää ajattelin, että meille ei voi enää tapahtua mitään pahaa, koska olemme jo kokeneet ihan liikaa. Kuinka paljon ajattelinkin lasten kokemia menetyksiä ja surua – tuntui, että se sattui koko olemukseen.

Saimme kuitenkin iloa elämään pienen pojanpojan muodossa. Oi, miten suloinen hän olikaan- ja on edelleen. Uskoin, että me selviämme sittenkin.

 Kaksi vuotta sitten vanhin poikani menehtyi syöpään, jota vastaan oli taistellut 3 pitkää ja kivuliasta vuotta – samalla huolehtien pienestä pojastaan, minun ainoasta lapsenlapsestani.

Miksi – oi miksi! Lasten ei kuulu lähteä täältä ennen vanhempiaan, eihän!

Olen uinut niin syvissä vesissä tässä elämässä, aina jotenkin sieltä noussut lähemmäs maan pintaa. Mutta en voi todellakaan sanoa, että elämä olisi enää ennallaan. En tiedä mitä niin pahaa olen tehnyt, että meidän on tämä kaikki pitänyt kokea ja en ole pystynyt suojelemaan lapsiani kaikelta surulta.

Mutta minä selvisin, lapseni selvisivät! Elämme ja koitamme nauttia jokaisesta hetkestä - syvemmin kuin ennen.

Haluan auttaa sinua surussasi ja kertoa, että et ole yksin! Jaan sinulle kaikki keinot elämästä ja surusta selviytymiseen – ne, mitkä minua ovat auttaneet. Kerron sinulle, että tulee vielä se päivä, jolloin et itke koko ajan ja löydät pieniä ilon asioita. Opit rakentamaan elämäsi uudelleen sinun ja surusi näköiseksi. Haluan olla tässä matkassa rinnallasi.

Surunpolku on syntynyt omista kokemuksista ja halusta luoda toivoa surun keskelle. Minulle saa aina laittaa viestiä – autan aina, kun voin.

Seuraa surunpolkua instassa ja facebookissa – kuulet ensimmäisenä tulevasta kurssista.